Ollaan asuttu jo pitkään ulkomailla, etäällä sukulaisista ja ystävistä ja tuttavista. Aina kun ollaan Suomessa, näkee tutuissa ihmisissä muutoksia. Joku on laihtunut, joku pyöristynyt, joku näyttää iloiselta ja joku väsyneeltä. Uskon että omat läheiset myös panevat heti merkille onko itselleni tullut taas muutama kilo lisää :) Ainakin mun hiukset on joka kerta kasvanut (ja tummunut), kun Suomessa piipahdetaan.
Mun mummo on jo reippaasti yli 89-vuotta. Ensi keväänä hän täyttäisi 90. Kunnioitettava ikä. Jokaisella Suomimatkalla nyt kolmen vuoden aikana mummo on kutistunut lisää ja heikentynyt. Järki hänellä leikkaa ja jos ei muilta, niin mummolta ainakin tulee aina suora kommentti omaan ulkonäköön tai olemukseen liittyen. Sellainen hän on ollut aina. Nyt olen äidin kanssa vaihdellut Suomen kuulumisia hieman normaalia useammin ja syy on mummon heikentynyt vointi. Mummo kaatusi kotonaan joskus kesäkuun alussa ja on siitä asti ollut sairaalahoidossa. Ja äitini on häntä käynyt joka päivä katsomassa. Mummon vointi on hetkittäin ollut hieman parempi, mutta nyt hän on äidin mukaan todella heikossa kunnossa.
Tietysti toivon että mummon olo voimistuisi ja hän tervehtyisi. Mutta entä jos hän ei enää jaksakaan. Mun äiti on ollut isän kuoleman jälkeen yksinäinen ja tylsistynyt ja minusta tuntuu ettei hän varmasti koskaan täysin toivukaan siitä, ettei rinnalla ole enää kumppani, jonka kanssa yhteinen elämäntie löytyi äidin ollessa vasta 15-vuotias. Nyt mielessä käy, että jos mummon sydän ei enää jaksa, niin ei olisi kovin reilua menettää taas läheistä ihmistä niin lyhyen ajan sisällä.
Nyt kun viime viikonloppuna jännityksen ja odotuksen sekaisin tunnelmin odotimme Shanghaihin saapuvaksi Chan-hom supertaifuunia, niin silloin tuli mietittyä, että mitä jos jotain käy. Jos myrksy onkin niin tuhoisa, että itse kuolisi. Myös lentomatkoilla tulee joskus mietittyä että mitä jos se onkin nyt tämä lento, mihin oma elämä päättyisi. Olisiko sitä onnellinen kaikesta siihen asti elätystä elämästä. Minä olisin. Rakastan puolisoani, itseäni, elämääni ja rakastan elämääni kuuluvia ihmisiä ja tietysti koiriamme. Enkä tarkoita itseni rakastamisella omahyväistä itserakkautta, vaan sitä, että minulla on itseni kanssa hyvä olla ja pidän siitä millaiselta minusta tuntuu. Tiedän että olen kaikissa asioissa vilpitön ja rehellinen ja avoin. Välitän ihmisistä ja ympärilläni olevista asioista. Olen kiitollinen kaikesta mitä elämä on minulle opettanut ja antanut.
Uskon että mummonikin on elänyt hyvän elämän, vaikka tiedän ettei hänen elämä ole aina helppoa ollut. Hän on menettänyt kaksi lastaan, kaksi puolisoa, omat vanhempansa ja varmasti jo liudan hyviä ystäviä. Toivottavasti mummon vointi paranee ja että vielä ehtisin hänet nähdä. Muistaakohan hän kun minä pienenä tyttönä (olin mummolla aina hoidossa) silittelin mummon käsiä ja sormia ja minusta ne oli ihanan tuntuiset ja hauskan ryppyiset. Mun omat kädet alkaa olla nykyään samanlaiset, ja taidanpa muuten olla suurinpiirtein samanikäinen kun mummo tuolloin kun soffalla istuttiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti