Arrivals

Paljon ihmisiä, joista jokainen odottaa jotakuta. Puolisoa, ystävää, lasta, perhettä, vanhempiaan, yritysvierasta... ketä vain. Kaikki vilkuilee vuoroin laskeutuvien lentojen aikataulua ja kelloa. Joskus katse voi piipahtaa muissa odottajissa, mutta enimmäkseen katse on kiinni siinä oviaukossa, josta odottaa henkilön pian ilmestyvän. Minä olin tänään lentokentällä vastassa Jonnaa. (Jonna tuli meidän loman ajaksi hoitamaan Chiliä.) Finnairin lennot saapuvat Shanghaihin yleensä etuajassa, joten olin kentällä juuri oletettuna koneen saapumisaikana. Tänään finski saapui reilu puolituntia lentoaikataulusta jäljessä. Mulla olikin sitten hyvää aikaa seurailla ihmisiä. Tai hyvää ja hyvää... mulla meinaan on koko ajan itkussa pitelemistä kun näen ihmisten iloiset, onnelliset tai rakastavat ilmeet kun he tapaavat toisensa. Tänäänkin yksi nuori mies oli pujahtanut rajattujen liinojen välistä niin lähelle tuloaukkoa kuin vain pääsi. Hän seisoi vain puolimetriä vartiointimiehestä, joka olisi estänyt kaveria menemästä enää yhtään pidemmälle. Mies ei juurikaan kiinnittänyt huomioita muihin kentällä oleviin ihmisiin vaan odotti keskittyneesti. Melkein tunti ehti kulua kun portista pinkoi kaksi alle kouluikäiseltä näyttävää pellavapäätä jotka hyppäsivät suoraan isän syliin. Kun vielä vaimo kaapattiin suukoteltavaksi - kahteen otteeseen - niin oli kyllä silmäkulmia pyyhittävä.

Jos joskus kaipaisi kunnon nyyhkyleffaa ja sitä ei teeveestä tule, niin lentokentällä ihmisiä seuraamalla voisi saada samanlaisia tunne-elämyksiä.

Ennen kuin minä sain odotetun vieraamme, tapasin sattumalta erään suomalais-kiinalaisen pariskunnan pienen poikavauvansa kanssa jota en ollut vielä ennen tavannut ja oli todella ilo nähdä heidät! He olivat olleet samalla lennolla Jonnan kanssa, palaten Suomilomalta takaisin Kiinan arkeen. Maailma on ihanan yllättävän pieni!

Me tutustutetaan nyt Jonna Chilin "kotkotuksiin" ja Shanghain elämään, kunnes ensi viikolla pääsemme matkaamaan Suomeen. Ja huomenna on muuten viimeinen työpäivä ennen lomaa. Shanghaissa paistaa aurinko ja taivas on sininen, ja tänään on myös ollut mukava tuulenvire, joka tekee helteisestä säästä miellyttävän.







Ihanaa päivää ja viikonloppua kaikille! Ihania yllätyksen ja ilon hetkiä - kauneuden näkemistä asoissa, ihmisissä, hetkissä!

Kuuma heinäkuu

Lämpömittari on näyttänyt päivittäin jo heti 6.30 aamusta alkaen +30 tai enemmän. Keskipäivällä lounasaikaan lämpö hiipii helposti +40 asteeseen, eikä välttämättä edes paista aurinko. Chilin kanssa on pitänyt ulkoilla minimit. Pikkunen on ihan läkähdyksissä jo hississä ennen ulos pääsyä.

Kuluva viikko on edennyt madellen, ja toipuessa aikuisen naisen iän saavuttamisen vaatimasta juhlinnasta. Ainakin välittömästi tuntui olo vanhemmalta - suorastaan ikälopulta - sillä juhlimisesta toipuminen on rankkaa. Koko viikon olen nukkunut pitkät yöunet karhujen seikkaillessa unimaailmassa (olispa kiva tietää mistä ihmeestä saan karhut melko toistuvasti uniini ja mitä ne tarkoittaa...), herännyt varhain ennen herätyskelloa ja ennen koiraa (!) , ja kun olen saanut koiran ulkoilutettua ja laitettua kaffet kiehumaan, olen kirmannut juoksulenkille. Lenkit on helteen vuoksi ollut ehkä rankimpia ikinä. Edes puolimaratonin juostua en ollut yhtä hikininen ja uupunut kuin tämän viikon aamulenkkien jälkeen olen ollut. Tutkailinpa muuten milloin tänä vuonna on Shanghain Marathon - sunnuntaina 8. marraskuuta - ja aion ilmoittautua puolikkaalle. Innostuisiko kukaan osallistumaan mun kanssa?

Koira-aupairimme Jonna saapuu aikaisin torstaiaamuna, ja onkin ollut melko hikistä hommaa laittaa hänelle huone valmiiksi. Lainasimme 140 cm leveän sängyn työkaveriltamme ja kannoimme sen reilun puolenkilometrin päästä kotiimme liki 40 asteen helteessä, ja kotona homma jatkui kasauksen ja huonejärjestelyjen ja siivousten merkeissä. Ainakin aika kului ratevasti ja huoneesta tuli ihan kiva. Tervetuloa Jonna! Toivottavasti osaat nukkua meillä, sillä meillä ei edelleenkään ole verhon verhoa asunnossamme.

Vielä muutama työpäivä ja se olis kauan odotettu loma! Ja kauan odotettu Suomen matka myös muutamien päivien päässä. Ihana päästä Suomeen jäähdyttelemään, varmasti lenkkeilykin tuntuu ihanan raikkaalta kuulaassa Suomen kesässä.

Huonoja ja hyviä uutisia

"Missä tuulet kohtaa,
sinne joet virtaa,
sydämeni kaipaa sinua"
- Suvi Teräsniska -

Viime viikon perjantaina keskellä työpäivää sain suru-uutisen. Mummo oli kuollut varhain aamuyöllä. Vielä edellisenä iltana kirjoittelin blogia mummoa ajatellen ja toivoen että olisin hänet vielä ehtinyt nähdä. Suruviestin saatuani, ajattelin että voin ihan hyvin jatkaa töiden tekoa; työthän pitää ajatukset keskittyneenä oleelliseen. Ei tarvinut kuin mun miehen tulla työhuoneeni ovelle, niin alkoi itkettää ja hän heti sanoikin mulle että voisin hyvin mennä kotiin. Sitkeästi jatkoin kuitenkin töitä ja sainkin hetkeksi ajatukset kuriin. Sitten alkoi tipahdella muistoja mieleen. Mummon valkoiset hiukset, mummon essut, nauru, mummon koirat Söötsi ja Jami, emalimukit mummon kotona, pitkät kävelylenkit kymiyhtiön vihkolle kirjaten meidän nimet sinne koiran nimeä myöten, luistinrata, ja se kun mummo ajoi autoa ilman käsiä ja minä kiljuin puoliksi kauhusta ja ilosta vieressä. Oli pakko sulkea tietokone ja suunnata kotiin. Koko mopomatkan kaikki muistikuvat vilisivät silmissä ja ihme on etten mopolla tömähtänyt yhteenkään autoon tai kiinalaiseen. Ehkä puolen päivän jälkeen liikenne oli hiljaisempaa, kun valtaosa ihmisistä oli töissä.

Kotona sytytin kynttilän, rapsuttelin ja hellittelin Chiliä ja muutamien tuntien kuluttua huomasin että olin käynyt pitkän lenkin koiran kanssa, pessyt ja trimmannut Chilin, siivonnut koko asunnon perusteellisesti ja valmistanut päivällisen. Suunnitelematon touhuaminen on hyvää terapiaa.

Samana iltana saimme myös positiivisen viestin. Koira au pairillemme, Jonnalle, oli myönnetty 60 päivän turistiviisumi. Oltiin jo ehditty jännittää Jonnan viisumin saantia kovasti. Kiina on tiukentanut viisumien myöntämistä ja myöntävät nykyään vain 30 päivän viisumin kerrallaan. Jonnan lennot Shanghaihin on niin, että päiviä kertyy yhteensä 35. Plan-B oli myös valmiina. Jos Jonna ei olisi viisumia saanut, olisi Chilille onneksi löytynyt hyvä hoitokoti suomalaisperheessä. Saa vain olla kiitollinen kuinka auttavaisia ihmisiä maa päällään kantaa.

Nyt odotamme kovasti Jonnaa saapuvaksi heinäkuun lopussa; ja vielä on valmisteltava hänelle makuusoppi. Vaikka päivät tuntuvat nyt kovin pitkiltä odottaen lomaa ja Suomeen pääsyä, niin uskon että loppupeleissä tulee vielä kiire, jotta ehdin kaikki asiat järjestämään, sekä viimeistelemään työt niin että voin livahtaa lomille. Mua hieman jo kauhistuttaa pakkaaminen. Tällä kertaa mukaan on mahduttava työtietokone (joka painaa tyyliin 8 kg varusteineen!!!) ja järjestelmäkamera. Yleensä en näitä mukanani raahaile. Ja haluaisin aina niin kovasti ostaa paljon tuliaisia, mutta pakko varmaan tyytyä siihen, että osa tuliaishankinnoista siirtyy seuraavalle matkalle.

Mummolle voimia toivoen

Ollaan asuttu jo pitkään ulkomailla, etäällä sukulaisista ja ystävistä ja tuttavista. Aina kun ollaan Suomessa, näkee tutuissa ihmisissä muutoksia. Joku on laihtunut, joku pyöristynyt, joku näyttää iloiselta ja joku väsyneeltä. Uskon että omat läheiset myös panevat heti merkille onko itselleni tullut taas muutama kilo lisää :) Ainakin mun hiukset on joka kerta kasvanut (ja tummunut), kun Suomessa piipahdetaan.

Mun mummo on jo reippaasti yli 89-vuotta. Ensi keväänä hän täyttäisi 90. Kunnioitettava ikä. Jokaisella Suomimatkalla nyt kolmen vuoden aikana mummo on kutistunut lisää ja heikentynyt. Järki hänellä leikkaa ja jos ei muilta, niin mummolta ainakin tulee aina suora kommentti omaan ulkonäköön tai olemukseen liittyen. Sellainen hän on ollut aina. Nyt olen äidin kanssa vaihdellut Suomen kuulumisia hieman normaalia useammin ja syy on mummon heikentynyt vointi. Mummo kaatusi kotonaan joskus kesäkuun alussa ja on siitä asti ollut sairaalahoidossa. Ja äitini on häntä käynyt joka päivä katsomassa. Mummon vointi on hetkittäin ollut hieman parempi, mutta nyt hän on äidin mukaan todella heikossa kunnossa.

Tietysti toivon että mummon olo voimistuisi ja hän tervehtyisi. Mutta entä jos hän ei enää jaksakaan. Mun äiti on ollut isän kuoleman jälkeen yksinäinen ja tylsistynyt ja minusta tuntuu ettei hän varmasti koskaan täysin toivukaan siitä, ettei rinnalla ole enää kumppani, jonka kanssa yhteinen elämäntie löytyi äidin ollessa vasta 15-vuotias. Nyt mielessä käy, että jos mummon sydän ei enää jaksa, niin ei olisi kovin reilua menettää taas läheistä ihmistä niin lyhyen ajan sisällä.

Nyt kun viime viikonloppuna jännityksen ja odotuksen sekaisin tunnelmin odotimme Shanghaihin saapuvaksi Chan-hom supertaifuunia, niin silloin tuli mietittyä, että mitä jos jotain käy. Jos myrksy onkin niin tuhoisa, että itse kuolisi. Myös lentomatkoilla tulee joskus mietittyä että mitä jos se onkin nyt tämä lento, mihin oma elämä päättyisi. Olisiko sitä onnellinen kaikesta siihen asti elätystä elämästä. Minä olisin. Rakastan puolisoani, itseäni, elämääni ja rakastan elämääni kuuluvia ihmisiä ja tietysti koiriamme. Enkä tarkoita itseni rakastamisella omahyväistä itserakkautta, vaan sitä, että minulla on itseni kanssa hyvä olla ja pidän siitä millaiselta minusta tuntuu. Tiedän että olen kaikissa asioissa vilpitön ja rehellinen ja avoin. Välitän ihmisistä ja ympärilläni olevista asioista. Olen kiitollinen kaikesta mitä elämä on minulle opettanut ja antanut.

Uskon että mummonikin on elänyt hyvän elämän, vaikka tiedän ettei hänen elämä ole aina helppoa ollut. Hän on menettänyt kaksi lastaan, kaksi puolisoa, omat vanhempansa ja varmasti jo liudan hyviä ystäviä. Toivottavasti mummon vointi paranee ja että vielä ehtisin hänet nähdä. Muistaakohan hän kun minä pienenä tyttönä (olin mummolla aina hoidossa) silittelin mummon käsiä ja sormia ja minusta ne oli ihanan tuntuiset ja hauskan ryppyiset. Mun omat kädet alkaa olla nykyään samanlaiset, ja taidanpa muuten olla suurinpiirtein samanikäinen kun mummo tuolloin kun soffalla istuttiin.

Fitnesspäiväkirjoista

Seurasitko telkkarista Fitnesspäiväkirjat -ohjelmaa?
Tykkäsitkö? Mitä ajatuksia sulle tuli ohjelmasta?

Ei varmaan suurimmalle osalle enää ajankohtaista, enkä edes tiedä, milloin ne on lähetetty televisiossa. Täällä kun ei mitään Suomen tv-ohjelmia voi katsoa reaaliajassa, vaan me seurataan Suomen telkkaria booxtv:n kautta. Booxtv:ssä pitää jokainen ohjelma, minkä ehkä haluat myöhemmin katsoa, merkitä nauhoitettavaksi. Sarjoihin voi asettaa jatkuvan tallennuksen. Mulla on muutamat vakkarit: Kymmenen Uutiset, Beck, Greyn Anatomia, Solsidan, Huvila & Huussi ja muutamia muita. Vakkareiden lisäksi yritän joskus muistaa tsekata mitä ohjelmia on tulossa ja tallentaa mielenkiintoisimmat. Fitnesspäiväkirjat laitoin tallentumaan ihan uteliaisuudesta. Olin melko varma etten niitä jaksaisi ensimmäistä jaksoa pidemmälle seurata, mutta yllätyksekseni - katsoin kaikki ensimmäistä (vai oliko se toista) jaksoa lukuunottamatta.

No mitä niissä fitnesspäiväkirjoissa sitten oli niin ihmeellistä?
Ihan eka fiilis oli ehkä se että ne fitnesstytöt yllätti positiivisesti. Ne olikin kaikki hauskoja ja hyvin persoonallisia tyyppejä, ja tietty myös tosi kauniita. Mun suosikki oli alkuun Mari Valosaari, mutta lopuksi mua alkoi harmittamaan sen puolesta kun sen elämä tuntui pyörivän pelkästään ruuan ympärillä 'mitä saa syödä', 'mitä on jo syönyt' tai että 'voiko mennä kavereiden kanssa ravintolaan, jos siellä vaikka pitää syödä', ja se kaunis tyttö sitten karkasikin kesken dinnerin autoon syömään riisikakkuja. Haloo! Oon ihan varma että se ois voinu syödä ne riisikakkunsa siellä ravintolassa tai että varmasti ravintolan menusta ois löytynyt joku syötävä vaihtoehto. Hankkisi elämän!

Mutta mutta... huomasin että nimenomaan Valosaaren kohdalla osui ja upposi. Reilu kymmenen vuotta sitten olin nimittäin itse hyvinkin syömishäiriöinen ja addiktoitunut liikunnasta. Mulle kaikki tapahtumat, illanvietot ja menot, joihin mahdollisesti liittyi jotain syömistä, oli ihan painajaista. Jo etukäteen murehdin mitä jossain mahdollisesti olisi pakko syödä ja miten välttyisin syömiseltä tai että jos jouduin jotain syömään, niin ihan varmuuden vuoksi urheilin extraa, jotta jokaikinen kalori tuli kulutettua. Olen kevyimmilläni painanut 47 kg ja olin kyllä näin jälkikäteen tajuttuna ihan järkyttävän näköinen nainen, joka joutui ostamaan vaatteita lasten osastolta.

Enkä nyt siis missään nimessä sano, että Valosaari olisi syömishäiriöinen, hänhän on fitness-urheilija, ja hänen videopäiväkirja tietenkin liittyi nimenomaan urheilemiseen johon kuuluu tietynlainen ruokavalio, ja muu elämä - ja toivottavasti sitä myös hänelle oli/on - jäi videoinnin ulkopuolelle. Silti tuntui tosi pahalta että jos jonkun ruokavalion noudattaminen rajoittaa muuta elämää, niin mitä elämää se on.

Entä ne muut tyypit. Mun mielestä tosi hauskoja kaikki. Varsinkin Eevi. Sillä oli ihan mielettömän tarttuva nauru ja yhdessä kohtaa kun se oli jossain korkkarikävelytreeneissä, ja harjoitusten jälkeen jokaisen piti antaa itselleen pisteet. Ja Eevi oli ainoa joka antoi itselleen kympin. Jälkikäteen hän selitti videossa ettei antanut itselleen kymppiä sen vuoksi että ajattelisi itsensä olevan kaunis tai että kuinka hyvin hän korkkarikävelyssä suoriutui. Hän antoi itselleen 10 pistettä siitä, kuinka hyvältä hänestä tuntui sisimmässään. Ja kyllä se näkyi.

Minusta jotenkin tosi ihana ajatus "pystyisinkö minä antamaan itselleni 10 pistettä", ja kun sitä miettii niin kyllä onneksi useimmiten siltä tuntuu. Ja mietin että jos joku päivä tuntuu vain yhdeksältä tai kuudelta, niin on hyvä miettiä miksi kelpuuttaisin yhtään huonompia pisteitä kuin 10 ja vain minä itse voin siihen vaikuttaa tuntuuko minusta kympiltä vai ysiltä.
Paljonko sinä antaisit itsellesi pisteitä?

Venla Savikuja oli mun lemppari ja seuraan nykyään myös hänen blogiaan (Elämää Venlan silmin). Hän oli tyypeistä ainoa, kenellä ei ollut mitään fitnesskilpailutavoitetta ja muutenkin hän oli mun mielestä kaikkein tavallisin. Ja mikä parasta, tän ohjelman myötä en usko että liitän häntä enää ikinä salkkareihin. Enkä kyllä edes tiedä missä roolissa hän salkkareissa oli. Samaistuin Venlan aamuvirkkuisuuteen. Se vaan on yksi parhaista fiiliksistä kun heti aamusta käy lenkillä pirteässä säässä ja päivä alkaa hyvällä energialla. Yhdessä jaksossa oli hauska kohta kun Venla lähti koiran kanssa ulos. Takkeja oli lattialla ja Venla käveli niiden yli, ei vastannut poikakaverinsa kysymyksiin ja paineli vaan ärripurrina koiran kera ovet paukkuen ulos. Venlan poikakaveri sitten videossa sanoo että 'välillä on tällasta' ja selitti että jos Venlalla on verensokerit alhaalla niin mikään ei ole enää hyvin ja samantien kun hän saa ruokaa, on ihan eri ihminen. Minä oon nykyään samanlainen. Jos joskus olen pystynyt olemaan päivän tai päiviä syömättä ilman nälän tunnetta, niin nykyään mun on ihan pakko saada vähintään neljän tunnin välein jotain syömistä, tai muuten meillä kyläilee sellanen Snickers-mainoksesta tuttu hirviö. Ja sen syötävän pitää olla jotain kunnollista.  

Nanna Koivisto vaikutti mun mielestä kans hyvältä tyypiltä. Sellanen poikatyttö joka on varmasti reilu kaveri. Ja se tykkäsi kovasti suklaasta ja irtokarkeista. Mulle suklaa ei ole mikään juttu ja uskotteko jos sanon että mulla on vielä yksi joululahjasuklaalevy kaapissa avaamatta. Olen suurimmasta osasta elämääni ollut varsinainen karkkihiiri ja pärjännyt just vaikka päivän tai päiviä pelkällä karkilla. Pitkälle aikuisikäänkin mulla oli melkein aina joku karkkipussi käsilaukussa tai työpöydän laatikossa. Oikeastaan vasta Kiinaan muutettuamme, tuli tähän kohtaan muutos. Eikä mitenkään tarkoitushakuisesti. Täällä ei vaan yksinkertaisesti ole mitään hyviä karkkeja helposti saatavilla ja nekin mitä löytyy, ovat ihan hirmun kalliita. Kyllä vieläkin ostan lähikaupasta silloin tällöin Haribon kirpeitä kolakarkkeja tai Ikeasta pussillisen irtsareita. Ja aina, jos joku on tulossa Suomesta visiitille Shanghaihin, pyydän tuomaan kahvia, xylitol-purkkaa ja salmiakkia. Suomessa en oikeastaan ikinä syönyt salmiakkeja, mutta nykyään jos mun tekee mieli karkkia niin se on salmiakkia. Erityisesti Turkin pippureita.

Muuta makeaa en juuri koskaan syö eikä tee edes mieli. Ja jos silloin tällöin syön karssuja, en tarvi kuin muutaman ja se on sitte siinä. Enempää ei pysty syömään, sillä tunnen sokerihumalan karmean pöhnän ihan hetkessä. Mun mielestä nykyään jo hedelmät maistuvat vähän liian makealle ja muutama omenan tai vesimelonin pala riittää taltuttamaan makeanhimon.

Verigreippiä ja neljää erilaista melonia.