Vuosi sitten vietimme kesälomaa Suomessa elokuussa. Loman toiseksi viimeisellä viikolla näin yöllä unta, että olin merellä myrskyssä jollain pikkuisella lautalla. Välillä putosin veteen ja muistan että vesi oli tummaa ja jouduin uimaan vahvoin vedoin päästäkseni eteenpäin, niin raskaalta vesi tuntui. Vedessä en pelännyt vaan uin ja koitin tutkia mitä edessäni näkisin. Sitten olin taas yhtäkkiä myrkyssä ja lautalla ja minua pelotti. Lautta oli kuitenkin lähellä jotain laituria, mutta aaltojen voimasta lautta meni aina vain kauemmaksi takaisin merelle. Samassa huomasin isän laiturilla ja hän ojensi minulle käden, veti minut rantaan ja halasi lujasti. Samassa heräsin puhelinsoittoon ja tiesin mitä puhelu koskisi. Oli kaunis sunnuntaiaamu. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja minä tiesin. Isä oli nyt jossain toisaalla ja viimein vapaana kivuista ja uupumuksesta. Soittaja oli siskoni ja kertoi isän kuolleen aamuyön aikana sairaalassa.
Isän kuolemasta on tänään vuosi. En sano "isän poismenosta" koska ei isä ole mihkään pois mennyt. Hän elää edelleen sydämessäni, ajatuksissani ja tukee monissa arjen haasteellisissa hetkissä - tiedän sen ja tunnen sen. Isä on tosi usein jutuissamme kun muistelemme mitä iskä olisi sanonut "tässäkin tilanteessa" ja aina jos kuulen jonkun hyvän uuden vitsin niin... voi että. Niin kovasti haluaisin jakaa sen isän kanssa. Mutta, varmasti hän ne kuulee ja nauraa jossain pilven reunalla vedet silmistä valuen. Ja tiiättekö, niin ne vedet valuu itelläkin välillä silmistä ihan oudoissakin tilanteissa, joissa yhtäkkiä isä on tullut mieleen. Mutta olen niistä kaikista kyynelten yllättämistä hetkistä ylpeä. Ne kaikki kyyneleet useimmiten tulee hymyn kanssa. Olin isästä aina ylpeä ja olen edelleen.
Meiän äiskä ja iskä ovat aina olleet avoimia kaikille asioille ja ihmisille ja avoimuudella tarkoitan sitä, että ovet ovat ihan konkreettisesti olleet auki kaikille tutuille ja tuntemattomille, ketkä ovat ovellemme tulleet. Oli se sitten minkä tahansa uskonnon edustajakin, niin meiän iskä pyyti heidät sisään eikä kutsussa ollut mitään sarkastista, vaan enemmänkin vilpitöntä uteliaisuutta kuulla lisää heidän elämänkatsomuksestaan. Samoin meillä kävi usein eräs afrikkalainen mies myymässä itse tekemäänsä taidetta ja ei varmasti ollut sellaista kertaa, etteikö meiän iskä olisi pyytänyt miestä sisään esittelemään kaikkia niitä hienoja kuvia ja etteikö isä olisi joka kerta jotkut kaupat hänen kanssa tehnyt. Tämä muistaakseni kenialainen mies ei tainnut asua kaukana meistä, koska muistan meidän muutamia kertoja heittäneen hänet autokyydillä Kuusankoskelle tai kaupunkiin, kun siinähän hän meni samalla kun itse liikuttiin jonnekin. Meille myös usein poikkesi kavereitani kylään, vaikken itse välttämättä ollut kotona. Siellä he kahvittelivat ja rupattelivat vanhempieni kanssa ja uskon että he tunsivat kaverini hyvin ja näin ollen heidän oli helppo luottaa siihen, missä porukoissa sitä milloinkin liikuttiin. Tänä päivänä huomaan monta kertaa, että tässä ehkä suurin oppi ja lahja, jonka olen omilta vanhemmiltani saanut. Ehkä tämän lahjan vuoksi koen asettuvani helposti vieraisiin kulttuureihin ja minulle kaikki ihmiset asemasta ja muista melkeinpä turhista erilaisista arvoista ja asioista riippumatta, ovat tasavertaisia.
Isä on myös itsetuntoni. Hän osasi aina kehua ja olla ylpeitä tytöistään - omista arvopapereistaan! Ja jos ei nyt ihan missejä oltu, niin Paula-tyttöjä ainakin! No joo... oli meille välillä vähemmän kauniitakin "lempinimiä" tarjolla, mutta ne ketkä tuntevat Tommin huumorin, niin ne lempparit jääköön tällä erää kirjoittamatta. Mutta tosiaan hyvinkin vakavasti puhuen, tiedän isän aina luottaneen tyttäriinsä ja että he hoitavat asiansa koulussa ja työelämässä hyvin ja tunnollisesti. Ei meiltä koskaan kuulusteltu onko läksyt tehty ja meidän porukoita piti aina kerjätä kyselemään englannin tai ruotsin sanoja ja muita läksyjä. Yleensä kommentti oli "kyllä sie ne osaat". Ja niinhän me osattiin.
En päässyt isäni hautajaisiin, mutta onneksi pääsin Suomeen isän uurnanlaskutilaisuuteen ja sain kunnian laskea isän uurnan hautaan. Tuntui siltä että sain asialle jonkun konkreettisen hetken. En sano edelleenkään että hetken hyvästellä, koska ei mun tarvi. Isä on minulle aina olemassa, ihan joka hetkessä. Kiitos isä ihan kaikesta - nyt ja aina.
Unestani minulle tuli silloin vuosi sitten mieleen Anna Erikssonin ehkä kaunein kappale Kesällä kerran. Isän muistolle <3 https://www.youtube.com/watch?v=Jdyi85sZLuw
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti