Fitnesspäiväkirjoista

Seurasitko telkkarista Fitnesspäiväkirjat -ohjelmaa?
Tykkäsitkö? Mitä ajatuksia sulle tuli ohjelmasta?

Ei varmaan suurimmalle osalle enää ajankohtaista, enkä edes tiedä, milloin ne on lähetetty televisiossa. Täällä kun ei mitään Suomen tv-ohjelmia voi katsoa reaaliajassa, vaan me seurataan Suomen telkkaria booxtv:n kautta. Booxtv:ssä pitää jokainen ohjelma, minkä ehkä haluat myöhemmin katsoa, merkitä nauhoitettavaksi. Sarjoihin voi asettaa jatkuvan tallennuksen. Mulla on muutamat vakkarit: Kymmenen Uutiset, Beck, Greyn Anatomia, Solsidan, Huvila & Huussi ja muutamia muita. Vakkareiden lisäksi yritän joskus muistaa tsekata mitä ohjelmia on tulossa ja tallentaa mielenkiintoisimmat. Fitnesspäiväkirjat laitoin tallentumaan ihan uteliaisuudesta. Olin melko varma etten niitä jaksaisi ensimmäistä jaksoa pidemmälle seurata, mutta yllätyksekseni - katsoin kaikki ensimmäistä (vai oliko se toista) jaksoa lukuunottamatta.

No mitä niissä fitnesspäiväkirjoissa sitten oli niin ihmeellistä?
Ihan eka fiilis oli ehkä se että ne fitnesstytöt yllätti positiivisesti. Ne olikin kaikki hauskoja ja hyvin persoonallisia tyyppejä, ja tietty myös tosi kauniita. Mun suosikki oli alkuun Mari Valosaari, mutta lopuksi mua alkoi harmittamaan sen puolesta kun sen elämä tuntui pyörivän pelkästään ruuan ympärillä 'mitä saa syödä', 'mitä on jo syönyt' tai että 'voiko mennä kavereiden kanssa ravintolaan, jos siellä vaikka pitää syödä', ja se kaunis tyttö sitten karkasikin kesken dinnerin autoon syömään riisikakkuja. Haloo! Oon ihan varma että se ois voinu syödä ne riisikakkunsa siellä ravintolassa tai että varmasti ravintolan menusta ois löytynyt joku syötävä vaihtoehto. Hankkisi elämän!

Mutta mutta... huomasin että nimenomaan Valosaaren kohdalla osui ja upposi. Reilu kymmenen vuotta sitten olin nimittäin itse hyvinkin syömishäiriöinen ja addiktoitunut liikunnasta. Mulle kaikki tapahtumat, illanvietot ja menot, joihin mahdollisesti liittyi jotain syömistä, oli ihan painajaista. Jo etukäteen murehdin mitä jossain mahdollisesti olisi pakko syödä ja miten välttyisin syömiseltä tai että jos jouduin jotain syömään, niin ihan varmuuden vuoksi urheilin extraa, jotta jokaikinen kalori tuli kulutettua. Olen kevyimmilläni painanut 47 kg ja olin kyllä näin jälkikäteen tajuttuna ihan järkyttävän näköinen nainen, joka joutui ostamaan vaatteita lasten osastolta.

Enkä nyt siis missään nimessä sano, että Valosaari olisi syömishäiriöinen, hänhän on fitness-urheilija, ja hänen videopäiväkirja tietenkin liittyi nimenomaan urheilemiseen johon kuuluu tietynlainen ruokavalio, ja muu elämä - ja toivottavasti sitä myös hänelle oli/on - jäi videoinnin ulkopuolelle. Silti tuntui tosi pahalta että jos jonkun ruokavalion noudattaminen rajoittaa muuta elämää, niin mitä elämää se on.

Entä ne muut tyypit. Mun mielestä tosi hauskoja kaikki. Varsinkin Eevi. Sillä oli ihan mielettömän tarttuva nauru ja yhdessä kohtaa kun se oli jossain korkkarikävelytreeneissä, ja harjoitusten jälkeen jokaisen piti antaa itselleen pisteet. Ja Eevi oli ainoa joka antoi itselleen kympin. Jälkikäteen hän selitti videossa ettei antanut itselleen kymppiä sen vuoksi että ajattelisi itsensä olevan kaunis tai että kuinka hyvin hän korkkarikävelyssä suoriutui. Hän antoi itselleen 10 pistettä siitä, kuinka hyvältä hänestä tuntui sisimmässään. Ja kyllä se näkyi.

Minusta jotenkin tosi ihana ajatus "pystyisinkö minä antamaan itselleni 10 pistettä", ja kun sitä miettii niin kyllä onneksi useimmiten siltä tuntuu. Ja mietin että jos joku päivä tuntuu vain yhdeksältä tai kuudelta, niin on hyvä miettiä miksi kelpuuttaisin yhtään huonompia pisteitä kuin 10 ja vain minä itse voin siihen vaikuttaa tuntuuko minusta kympiltä vai ysiltä.
Paljonko sinä antaisit itsellesi pisteitä?

Venla Savikuja oli mun lemppari ja seuraan nykyään myös hänen blogiaan (Elämää Venlan silmin). Hän oli tyypeistä ainoa, kenellä ei ollut mitään fitnesskilpailutavoitetta ja muutenkin hän oli mun mielestä kaikkein tavallisin. Ja mikä parasta, tän ohjelman myötä en usko että liitän häntä enää ikinä salkkareihin. Enkä kyllä edes tiedä missä roolissa hän salkkareissa oli. Samaistuin Venlan aamuvirkkuisuuteen. Se vaan on yksi parhaista fiiliksistä kun heti aamusta käy lenkillä pirteässä säässä ja päivä alkaa hyvällä energialla. Yhdessä jaksossa oli hauska kohta kun Venla lähti koiran kanssa ulos. Takkeja oli lattialla ja Venla käveli niiden yli, ei vastannut poikakaverinsa kysymyksiin ja paineli vaan ärripurrina koiran kera ovet paukkuen ulos. Venlan poikakaveri sitten videossa sanoo että 'välillä on tällasta' ja selitti että jos Venlalla on verensokerit alhaalla niin mikään ei ole enää hyvin ja samantien kun hän saa ruokaa, on ihan eri ihminen. Minä oon nykyään samanlainen. Jos joskus olen pystynyt olemaan päivän tai päiviä syömättä ilman nälän tunnetta, niin nykyään mun on ihan pakko saada vähintään neljän tunnin välein jotain syömistä, tai muuten meillä kyläilee sellanen Snickers-mainoksesta tuttu hirviö. Ja sen syötävän pitää olla jotain kunnollista.  

Nanna Koivisto vaikutti mun mielestä kans hyvältä tyypiltä. Sellanen poikatyttö joka on varmasti reilu kaveri. Ja se tykkäsi kovasti suklaasta ja irtokarkeista. Mulle suklaa ei ole mikään juttu ja uskotteko jos sanon että mulla on vielä yksi joululahjasuklaalevy kaapissa avaamatta. Olen suurimmasta osasta elämääni ollut varsinainen karkkihiiri ja pärjännyt just vaikka päivän tai päiviä pelkällä karkilla. Pitkälle aikuisikäänkin mulla oli melkein aina joku karkkipussi käsilaukussa tai työpöydän laatikossa. Oikeastaan vasta Kiinaan muutettuamme, tuli tähän kohtaan muutos. Eikä mitenkään tarkoitushakuisesti. Täällä ei vaan yksinkertaisesti ole mitään hyviä karkkeja helposti saatavilla ja nekin mitä löytyy, ovat ihan hirmun kalliita. Kyllä vieläkin ostan lähikaupasta silloin tällöin Haribon kirpeitä kolakarkkeja tai Ikeasta pussillisen irtsareita. Ja aina, jos joku on tulossa Suomesta visiitille Shanghaihin, pyydän tuomaan kahvia, xylitol-purkkaa ja salmiakkia. Suomessa en oikeastaan ikinä syönyt salmiakkeja, mutta nykyään jos mun tekee mieli karkkia niin se on salmiakkia. Erityisesti Turkin pippureita.

Muuta makeaa en juuri koskaan syö eikä tee edes mieli. Ja jos silloin tällöin syön karssuja, en tarvi kuin muutaman ja se on sitte siinä. Enempää ei pysty syömään, sillä tunnen sokerihumalan karmean pöhnän ihan hetkessä. Mun mielestä nykyään jo hedelmät maistuvat vähän liian makealle ja muutama omenan tai vesimelonin pala riittää taltuttamaan makeanhimon.

Verigreippiä ja neljää erilaista melonia.