Tänään oli jo tulla itku kun sporttinen naapurin täti pirteän värisissä juoksuvaatteissaan hymyillen tervehti minua talomme edessä. Sen posket oli ihanan punaiset ja sillä oli pussillinen dumplineja toisessa kädessä ja varmasti kiikutti niitä iloisena ja virkeänä aamuisen juoksulenkin jälkeen perheelleen aamupalaksi. Yleensä minä olen se joka ensimmäisenä tervehtii hymyillen, mutta tänäaamuna hymyn tekemisessä kasvoille oli käytettävä jotain irvistyslihaksia kun siinä jalkapuolena yritin kinkata Chilin perässä, joka intoa täynnä kuin ilmapallo säntäsi aamutarpeille. Voi kuinka kaipaankaan niitä noin 2-3 kilometrin aamujuoksulenkkejä ennen töihin menoa Chilin kanssa. Tai ihan vaan pitkiä rentoja kävelylenkkejä tai vaikka reippaita kävelylenkkejä, tai ihan vaan sitä että voisin kävellä normaalisti. Ilmanlaatu oli viikonloppuna todella kehno ja jotenkin jalkakivun kesti, koska en olisi kuitenkaan voinut mennä ulos juoksemaan, ja joululoma Suomessa kevensi lompakkoa niin paljon, ettei minulla vielä ole varaa hankkia jäsenyyttä millekään sisäsalille, jotta pääsisin matolle juoksentelemaan. Onneksi meillä sentään on kuntopyörä. Sillä oon nyt rulluttanu pari kertaa ja päälle tehnyt hieman kahvakuulatreeniä. Mut on se vaan niiiin tylsää. Rakastan juoksemista. Rakastan vauhtia. Tuulta kasvoilla ja hiuksissa. Hikoilua. Musiikkia korvissa. Energiaa. Adrenaliinia.
Huomenna jalkojen operoinnista on kaksi viikkoa ja toinen jalkahan oli heti kättelyssä tai ainakin seuraavana päivänä ihan ok, mutta toinen on vielä ihan kamalan kipeä. Viime viikolla otin jalkakipuun jotain puolisolleni määrättyjä tulehduskipulääkkeitä - ne mitä liuskasta oli jäljellä. Lauantaina aloin sitten kaivelemaan työterveydenhuollosta yli kaksi vuotta sitten saamiamme reissutyöntekijöiden miniapteekkia. Siellä oli vielä yksi paketti antibiootteja jäljellä ja aloitin ne samantien. Yleensähän antibiootit tehoaa jo muutamassa päivässä, mutta nyt en huomaa mitään. No joo... poskiontelot rutisee ja paukkuu ja hengitys kulkee ihan hyvin pitkästä aikaa, eli jos jotain huonoa niin aina myös jotain hyvää (varmaan tämän kirjoituksen positiivisin asia), niin ilmeisesti mulla oli jonkunsortin poskiontelotulehdus päällä ja se on nimittäin ihan pian veks. Ihan upeeta sinänsä että hengitys kulkee eikä kasvot ja silmät ole enää turvoksissa. Eikä säre päätä. Mutta hitto vie! Silti MUN PÄÄ HAJOO IHAN KOHTA! Voin sanoa että elän liikunnasta ja liikunnan kautta elämässäni on iloa ja energiaa ja rakkautta. Kohta en oo kiva enää kellekään jos en äkkiä pääse puuskuttamaan juoksulenkille. Tänään sää ja ilmanlaatukin alkoi vinkailla silmää. Niken verkkokaupassa kävin jo suunnittelemassa uusia juokulenkkareita. Unelmoin seuraavasta puolimaratonista. Toivottavasti vielä joku päivä juoksen ja toivottavasti se "joku päivä" on todella pian.
Lepo, keinot ja kotikonstit on nyt testattu ja on pakko kääntyä lääkärin puoleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti