Koiria ikävä

Matkalaukkujen renkaiden rullutusääni ärsyttää. Seuraavassa hetkessä etsin käsilaukun uumenista Kiinan kerrostalon avainkorttia. Puolisoni tilaa hissin ja siinä hissin saapumista odottaessa itku kuristaa kurkkua. Kun astumme sisään 19.kerroksen asuntoomme, vastassa on Chilin lelut; Ikeasta ostettu Kalle-koira ja Panda-nalle, jolla ei enää ole silmiä eikä nenää. Sori Antti, Panda roikkui imukupin varassa keittiön lasiovessa, mutta oli yhtenä päivän tippunut kiinalaisen neidin armoille. (Panda-nalle on lahja Antilta joka vieraili luonamme muutamia viikkoja sitten.) Heitän Pandan roskiin ja purskahdan itkuun. Keittiön lattialla on Chilin tyhjä vesikuppi, korjaan senkin tiskikoneeseen. Kuten myös tiskialtaassa lojuvan muovirasian, jossa oli vielä lentoaamuna yksi kalkkunaleikkeleen siivu, jonka kanssa ujutin Chilille puolikkaan rauhoittavan lääkkeen. Koko kämppä on täynnä Chiliin liittyviä asioita ja tavaroita koiranruuasta ja koirashamppooseen. Kun katson ulos keittiön ikkunasta näen siellä tutut lenkkireittimme ja joku siellä meneekin kahden koiran kanssa. Kenen kanssa minä enää lenkkeilen, kenelle höpöttelen, kuka kömpii viereeni ja seuraa minua ehdoitta. Siippa parka - joutuu vielä koville minun ruinatessa sitä lenkille mukaan.

Edellinen oli tunnelmia saapumisesta Shanghaihin. Oon ihan hölmö. Ylireagoin. Kumpikaan koirista ei ole kuollut. Kaikki on siis hyvin. Tiedän että molemmat koirat ovat parhaimmassa mahdollisessa hoidossa Suomessa. Molemmissa kodeissa kotiin tullaan aikaisemmin kuin me koskaan Shanghaissa työskennellessä ja että molemmissa perheissä koirat saavat hurjasti huomiota, liikuntaa ja rakkautta. Napo on ollut jo niin pitkään hoidossa (yli 3,5 vuotta) että sille hoitoperhe on varmasti jo meitä kotoisampi, ja Napo lähtikin taas iloisesti Helin ja Saaran matkaan viime perjantaina. Chili puolestaan meni hyvien ystäviemme Mallatien perheeseen. Kävin Suomen lomalla Chilin kanssa heillä kerran tutustumisvierailulla ja tunsin kuinka odotettuja vieraita olimme - varsinkin Chili. Tuntuu etuoikeutetulta että meillä on näin ihania ystäviä. Kiitos.

Mietin sitäkin että onko Chilistä tullut minulle jotenkin tärkeämpi kuin Naposta. En usko. Napo vaan ei ole koskaan ollutkaan Shanghaissa, mutta Chili taas on niin iso osa mun elämää Kiinassa. Muistan että kun otimme koiran Shanghaissa, yksi syy oli se että meillä on oikeasti joku syy olla tekemättä ympäripyöreitä työpäiviä, sillä joku odottaisi meitä kotona. Ja se joku ottaisi meidät aina vastaan hyväntuulisena rakkautta täynnä ja häntäheiluen. Chilin typistetty pikkuantenni - kyllä sekin heilui niin maan vimmatusti. Tämänkertainen paluu Shanghaihin on ollut kaikkein raskain ikinä. Hirmuinen jetlag vielä keskiviikkona. Niskatkin repsahtivat pari kertaa töissä nukkumatin yllättäessä kesken iltapäivää. Tiedän että siksi tunteetkin ovat ihan liian pinnassa. Siksi koiraikävä tuntuu miltei ylitsepääsemättömältä. Mun mies sanoi jo että "ota uus" eikä äänessä ollut mitään sarkastista. Itse kyllä vedin lekkeriksi ja jatkoin että "niin onkin, meiltähän puuttuukin vielä musta, harmaa ja valkoinen villakoira". Juu ei todellakaan. Nytkin oli lomalla opettelemista kävellessä kahden hihnan kanssa (ja siksi olikin helpompi livahtaa lenkille metsään ja laskea karvakaverit vapaaksi) tai lenkin päätteeksi raahata kaksi märkää lumista ja hiekkaista koiraa pesulle. Siinä kohtaa jo mietin että mihin liemeen olen itseni pistänyt. Oikeasti kyllä aika suloiseen! <3 Viikon aikana koirista tuli selkeästi kavereita ja huomasin että molemmat opettivat toisilleen asioita missä ihmisellä menisi melko lailla pidempään. Ja kun Napo lähti muutaman tunnin ennen Chiliä hoitoon, Chili itki Napon perään.

Tosiaan, tää viikko on mennyt ihan huurussa. Olen syönyt herkkuja, juonut viiniä, työpäivät ovat parhaimmillaan venyneet ilta kymmeneen, olen katsonut telkkaria kahteen asti yöllä tai koittanut mennä yhdeksältä nukkumaan, lukenut kirjaa, nauttinut teetä ja kävimpä yhtenä iltana tunnin lenkilläkin. Tuli käveltyä aika hiton kovaa. Kuuntelin iPodista musiikkia ja tuntui että kaikki biisitkin muistuttivat jotenkin yhteisistä hetkistä koiran kanssa. En voi olla ihan terve. Tässä kohtaa alkoi raksuttamaan että haloo! Tän eroajan täytyy tehdä mulle pelkästään hyvää. En muista että olisin elämäni aikana ikinä koskaan ikävöinyt ketään tai mitään näin paljon. (No joo... isän kuolemaa lukuunottamatta.)

Tottapuhuakseni tänään kun lähdin aamulla töihin, panin kyllä merkille että mangnoliapuun kukat olivat nupullaan, vaikka ne yleensä aukeavat huhtikuun loppupuolella, mutta tajusin myös että olen käynyt kahden vuoden ajan ulkona joka aamu ennen töihin menoa vähintään kerran ja että olen nauttinut huikeesti niistä hetkistä kun voin aistia eri säät ja sen että luonto muuttuu päivittäin. On ilo saada havaita ja tuntea. Päätin tänään että aamulenkkien ja kaikkien muidenkin lenkkien on jatkuttava vaikkei minulla täällä koiraa olisikaan.

Tapasin muuten lauantaina Kouvolan rautatieasemalla ihanan pikkuisen mummun, jolla oli aprikoosin värinen villakoira sylissään ja hän oli tulossa samaan junaan meidän kanssa. Hän oli matkalla 5-vuotiaan lapsenlapsen syntymäpäiville. Hänen koira tärisi jännityksestä vaikka kuulemma oli useastikin mummun mukana junamatkalla.Yritettiin yhdessä rauhoittaa koiraa. Kuulemma ei aina viitsi jättää koiraa päiväksi naapurien hoteisiin, vaikka ne kaikki mielellään sen ottaisi. Hän ehti kehua minulle kuinka hänen koira menee mielellään paikalliseen koiratrimmaamoon Peipon Liisalle, jossa Napokin muuten käy silloin kun en ole sitä itse Suomessa trimmaamassa. Kerroin että meilläkin on kaksi villakoiraa ja selitin lyhyesti kuvion.  Mummu puristi minua käsivarresta "sulla on varmasti molempia kova ikävä". Sitten hän kurkottautui suputtamaan korvaani "mulla on tämä toinen laukku täynnä pakastemarjoja, yleensä en näin paljon raahaa kasseja mukanani." Tapasin varmaan itseni noin 30-40 vuotta vanhempana.... ilman niitä omia lapsenlapsia.

Ja nyt lupaan piristyä ja skarpata tulevan viikonlopun aikana. Ei enää mitään ikäväjuttuja. Hei ja tänään enää kuukausi seuraavaan Suomivisiittiin. Jeiiii!