Minäkö laskelmoiva?

Rakennusaikana työpaikalla järjestettiin englanninkielen kursseja ja minä olin ryhmässä, jossa me vain keskusteltiin englanniksi. Opettaja aina kysyi mitä kellekin kuului ja minun tarinat olivat luonnollisesti pelkkää raksailua ja listasin innoissani kuinka monta metriä tai kilometriä olin maalannut lautaa tai monta kiloa kantanut kiviä jne. Opettaja silmät pyöreinä kerran totesi minun olevan laskelmoiva tyyppi. Minäkö? En kyllä tiedä onko laskelmoiva oikea adjektiivi, koska sana laskelmoiva on mielestäni sävyltään hieman negatiivinen. No en kuitenkaan sitä negatiivisesti ottanut. Mutta todellakin lasken tekemisiäni. Merkkaan kaikki liikkumiset heiaheiaan ja ennen heiaheiaa, sain joka vuosi naisten kympiltä kuntokalenterin, johon listasin kaiken ja vuoden lopussa laskin ne yhteen. Minusta on ainoastaa hauskaa seurata kuinka monta kilometriä tai tuntia on tullut lenkitettyä koiraa, juostua, siivottua, zumbattua ja vaikka mitä. Ja kivaa on myös verrata kuinka paljon eri vuosina on tullut tehtyä mitäkin. Ja mitä itse siitä hyödyn? En varmasti mitään – tykkään vaan siitä. Ja varmasti aika moni on kuullut minun puoltavan esimerkiksi koiran hankintaa ilmoittamalla kuinka monta kilometriä pelkästään koiraa ulkoiluttamalla olen saanut vuoden aikana liikuntaa. Pitää muuten mainita, viime vuonna juoksin 600 km. Jonkun mielestä se ei ole mitään ja vetää itse saman verran kuukaudessa. Mutta minulle se on paljon ja olen siitä ylpeä. Tänä vuonna tähän mennessä olen juossut vasta piirun yli 100. En silti tavoittele mitään tiettyjä määriä. Olen nautiskelija ja nautin myös liikunnasta ja minulle liikunta on elämäntapa.

Yhä useammin lenkkeilen niin, että vain menen. En päätä etukäteen menenkö juoksemaan vai kävelemään, menen vaan. Hengittelen, haistelen, kuuntelen ja ajattelen ilman määränpäätä. On ihanaa kun voi antaa oman kropan tai mielen päättää millä tuulella tänään ollaan ja antaa viedä. Ilmaista lääkettä ja terapiaa. Luin joskus jostain sporttilehdestä että juokseminen on kuin mielialalääkettä aivoille. Uskon ja allekirjoitan. Tosin kaikki muu liikunta varmasti ajaa saman asian. Olen muutaman kerran purskahtanut itkuun juostessa, pyöräillessä ja kerran-pari spinningissäkin. Ja pelkästään onnesta ja hyvänolon tunteesta. Silti en pakota itseäni koskaan urheilemaan. Jos on olo että olohuoneen lattia kutsuu enemmän, niin taatusti jään siihen paikoilleni makaamaan.

Kuva Shanghain puolimaratonin jälkeen 1.12.2013. Kyllä vielä voisin puolikkaan juosta uudestaan joku päivä, mutta mitään himoa minulla ei ole täysimaratonin juoksemiseen.