Yksi tavallinen päivä. Ajan fillarilla töihin 3,5 km matkan. On kuuma - yli 30 astetta - vaikkei aurinkoa näykään. Olen opetellut ajamaan hitaasti nautiskellen Shanghain vilkkaasta aamuliikenteestä. Kyllä! Siitä voi nauttia. On mukava seurata ihmisiä, miten he liikkuvat ja miten he pukeutuvat ja miten liikenne välillä jumittuu jonkun tehdessä uukkarin keskellä pahinta ruuhkaa tai kuinka ihmeellisen joustavasti liikenne soljuu, vaikka joku ajaisikin autollaan vastapalloon ja vaikka kaikki kiinalaiset kääntyessään eivät katso sivuille eikä taakseen. Ylitän ison neljäkaistaisen tien, jossa on pakko hypätä korkeiden kynnysten vuoksi pois satulalta ja taluttaa pyörä tien yli. Tämän tien ylityksen jälkeen on pieni kapea puistokaistale, jossa näen päivittäin muutamia puistotyöntekijöitä. Yksi "Puistopappa" (joksi olen hänet nimittänyt) moikkaa: "Ni hao!". Tervehdimme joka päivä. Kerran oli kaksi peräkkäistä päivää, jolloin Puistopappa ei moikannutkaan. Ihmettelin tuolloin että olenkohan joskus itse kulkenut ohi huomaamatta ja moikkaamatta tai että onko esimerkiksi joku länsimaalainen käyttäytynyt häntä kohtaan ikävästi ja nyt jättäisi sitten minutkin länkkärinä huomiotta. Olin harmissani, mutta onneksi harmitus osoittautui turhaksi heti kolmantena päivänä jolloin kaveri oli jälleen jo kaukaa minut nähdessään koko käsivarsi ylhäällä ja hymy korvissa. Kivi vierähti hartioiltani.
Toimistorakennuksessa on vain kaksi hissiä, joilla pääsee toimistoomme 15. kerrokseen. Yleensä hisseihin on hirmuiset ruuhkat ja niihin pääsyä joutuu odottamaan useita minuutteja. Hississä ei muuten ole numeroita (eli kerroksia) 4 ja 14, koska ne tarkoittavat jotain ikävää, muistaakseni kuolemaa. Nyt hisseille ei ollut ruuhkaa, vaan olin yksin. Ennen kuin hissi saapuu alas, vierelleni on tullut nätti kiinalainen tyttö. Tytöllä on pitkät, kiiltävät ja paksut mustat hiukset, joiden latvat ovat noin 10 cm latvoista sellaset kivat punaiset. Sellaiset punaiset niinkuin Jannika B:llä. Ajattelin että tyttö oli kaunis ja että hänellä oli tosi kivat hiukset. Samassa tyttö sanoi minulle: "I love your hair, it's white and so beautiful". Minunko hiukset kauniit? Mulla on varmaan yhtä pitkä juurikasvu kuin tytön "jannikabeeliukuvärjäys" minun puolen vuoden kampaajallakäyntivälin ansiosta ja hiukset näyttää koko ajan likaisilta, jos en pese niitä päivittäin. Ja miksi ihmeessä en itse heti kehunut sen tytön hiuksia? Olisinpa ehtinyt ensin! Kiitin tietysti ja kerroin samantien että juuri ajattelin, että HÄNEN hiukset on tosi kivat! Mutta harmitti että miksi en heti sanonut sitä.
Kirjotin jo aikaisemmassa blogissa, että olen jo useamman vuoden pyrkinyt pitämään suuni kiinni, jos minulla ei ole asiasta tai tilanteesta mitään positiivista sanottavaa. Mutta vastaavasti olen myös pyrkinyt sanomaan ääneen jos ajattelen jostain henkilöstä jotain hyvää, jos sillä on kivat kengät tai se on mielestäni laihtunut tai se näyttää just tänään tosi hyvälle jne. Viimeksi tänään katsoin erään kollegani puhetta videolta, niin samantien lähetin hänelle viestin, jossa kehuin hänen selkeää puhetta ja itsevarmaa esiintymistä. Mutta tätä ominaisuutta minun pitäisi itsessäni lisätä. Sanoa hyvää! Itselleen siitä saa hyvän fiiliksen.
Mietippä kun seuraavan kerran olet kassajonossa, työpaikan lounaalla tai missä tilanteessa tahansa. Varmasti näet jossain jotain kivaa tai hyvää. Go ahead and say it! Mutta muista - hyvällä maulla.
Iloista Juhannusta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti